I don't know what is it but it just hurts inside deep down hurts so much I feel like would be better just go somewhere and die.

Okei tällänen mä olin ennen.
Sittenkun kiusaaminen loppui Anna (nimi muutettu..) lopetti ilkeilyn mut en mä pääse yli siitä että menetin sen. Se oli mulle yli tärkeä yks parhaista kavereista. Sille mä kerroin kaiken, kaiken sen mitä en voinut kertoa muille. En edes bestikselleni . Se oli ainut johon luotin ja sit kaikki vaan romahti.. Yks sana vaan ja kaikki katos kaikki lähti käsistä mitään ei jääny.
Muistan sillon kerran kun olin Annalla ja oltiin trampalla ja sitten yksi Annan siskon kavereista tuli etsimään annan siskoa , kumma kyllä Annan siskon kaverit oli Annankin kavereita vaikka vanhempia olivatkin se johtui taas siitä että Annan paras kaveri oli Annan siskon ikäinen.
No sen Annan siskon kaverin nimi oli Miia. (nimet muutettu tosiaan kaikki jopa omani siltä varalta jos joku kavereistani lukee D=) Miia kysyi Annalta että kehen tämä on tällähetkellä ihastunut . Minä tiesin kuka se oli. Anna sanoi että en kerro ;) . Miia sanoi että kerro nyt oot sä Minnallekkin kertonut. Tuli jotenkin lämmin olo ja ylpeä. Tuntu niin hyvältä tietää että Anna pystyi kertoa mulle jotain mitä ei Miialle voinut kertoa tuntui jotenkin erityiseltä niinkun mulla olisi kerrankin ollut merkitystä. Siihen aikaan itkin usein iltaisin koska kaikki oli vialla mutta ei niin pahasti kuin silloin kun mun ja Annan ystävyys katkesi. Kaikki tuntui olevan väärin olin ruma lihava kukaan ei pitänyt musta pojat varsinkaan ja tuntui että olisin aina ollut pilkan kohteena. Sitten Anna oli ystäväni (suosituin tyttö kun oli) niin ei moni mua enää niin paljon kiusannut vaikkei sitä täysin lopettanutkaan. Anna aina lohdutti ja oli mukava meillä oli aina hauskaa mistään mesekeskustelusta ei puuttunut sisältöä (= aina oli jostain mistä jutella.
Mutta senjälkeen kun emme enää olleet ystäviä (pyysin anteeksi miljoona kertaa mutta Anna sanoi että hanki uudet hiukset uus pyörä uusia vaatteita ja ala meikkaamaan ja sitten voin olla sun kaveri) Ja tän sai aikaan teinipissikset jotka mielellään pilas mun ja Annan ystävyyden sekä mun elämän. Sitten Anna vain haukkui mua mesessä horoksi lehmäksi rumaksi läskiksi miksi ikinä voikaan haukkua ja koulussa kiusasi kokoajan satutti sanoilla. Joka sana tuntui siltä kuin olis pistänyt puukon suoraan sydämeen. Mut sekin ois ollu parempi. Musta tuntui pahalta kokoajan koulussa ainakun katsoin Annaan päin muistin kaiken sen mitä meillä oli. Sitten kiusaamnien saatiin opettajan avulla kuriin ja Anna alkoi tosissaan olla ystävällinen jopa mesessä. Hän laittoi hymiön joka lauseen perään puhui mukavasti ja oli aidosti kiinnostunut mitä mulle kuuluu. Teki mieli kysyä että oonko mä nyt sun kaveri ? Olin sitä aiemmin kerran jo kysynyt kun kiusaaminen oli vähentynyt mutta sittemmin jatkunut mutta hän oli sanonut että et mut emmä sua niinku sillee vihaakkaa.. Tuntui pahalta. Teki mieli kysyä myös että eikö sulla ole yhtään ikävä sitä mitä meillä oli sitä mitä ME oltiin .. Mutta pelkäsin että hän olis vastannu siihenkin vain että en.

Miten se on että jossain vaiheessa kaikista ihmisistä tuntuu tulevan pinnallisia paskiaisia?

Onko se hauskaa että kun kaikki rakastaa ja pitää susta olet nätti ja laiha sun elämä on täydellistä miljoonia kavereita niin sitten niitä toisia joilla ei ole samanlaista elämää jotka eivät ole niin laihoja nättejä suosittuja tai mitään sitä mitä sä olet niin pitääkö niiden oloa vielä pahentaa haukkumalla , kiusaamalla ja arvostelemalla yms.. Kun elämä on muutenkin paskaa. Katsokaas ensikerralla kun ajattelet ''Ihan vain huvin vuoksi'' kiusata haukkua tai arvostella jotakuta tai jonkun ulkonäköä tai vaatteita voisit ajatella et ''Hei ehkä sillä onkin tunteet? ehkä siitä tuntuu pahalta kun mä sanon näin? ehkä mun pitäis harkita vähän enemmän ennenkun menen paskaa puhumaan. ''